Keskiajan alun luostareita oli vaikeaa erottaa muista kylistä. Jo 600-luvun alussa niiden yhteyteen alettiin tehdä kerskahautauksia, mutta todellinen irtiotto arkielämästä tuli 700-luvun lopussa, kun eteläranskalainen munkki ja luostarisääntöjen uudistaja Benedictus Anianelainen keksi, etteivät munkit enää tekisi oikeita töitä. Munkin elämä olikin aiempina vuosisatoina ollut kovin raskasta, koska munkkiveljien oli tehtävä sekä kylän oikeat työt että huolehdittava kaiken maailman paastoista ja päivittäisrukouksista. No, ei enää! Benedictuksella itsellään oli ajatuksena matkia itämaisia askeetikkoja, mutta pidättäytyneisyys jäi hänen seuraajiltaan vähiin.
Luostareihin kerääntyi maallikkoja tekemään pelto- ja tuotantotyöt. Niihin kerättiin myös pyhäinjäännöksiä, joiden myötä luostarikeskukset saivat aatteellista arvovaltaa. Samoihin aikoihin kehittyi uusi ajatusmaailma, jossa munkit saivat osakseen valvoa maallisten vallanpitäjien moraalia. Näin luostarit saivat myös poliittista arvovaltaa. Niistä tuli moniluonteisia keskuspaikkoja, joissa oli kauppaloista poiketen myös julkishallintoa. Uudet luostarit olivat valtavia, ja niissä saattoi pesiä jopa satoja työtä tekemättömiä munkkeja. Sellaisen joukon ylläpito oli myös hulvattoman kallista, joten paikallistalous järjestettiin uudelleen luostarihanketta palvelevaksi komentotaloudeksi. Munkeille alistettujen maalaisten veroilla ja suurilla maalahjoituksilla luostarit rakennettiin majesteettisiksi monumenteiksi, ja arvokkaammat munkkiveljet harrastivat niissä suoranaista kerskakulutusta.
Luostarien tuotannossa tapahtui 800-luvulla murros. Vuosisadan alussa luostarit tuottivat vielä lähinnä omia tarpeitaan, jos eivät enää omaa ruokaansakin. Luostarien arvovallan kasvu asetti ne vuosisadan loppuun mennessä tasaväkiseen asemaan aatelin kanssa, jolloin tuotanto siirtyi omaan käyttöön tulevasta lasista, metallista ja kirjoista vastalahjoihin. Rahaa tai maata kirkolle antavat saivat vastineeksi esineitä tai palveluja, kuten rukouksia ja messuja kuolleiden hyväksi. Hyväntekeväisyys kirkkoa kohtaan rikastutti luostarit rivakkaan tahtiin. Kirkko piti lahjoituksina saamansa maat, kunnes niitä tultiin aikanaan miekkojen kanssa hakemaan takaisin: 1600-luvun Norjassa kirkko omisti jopa 30% maasta ja oli jopa kruunua suurempi maanomistaja.
Luostarikaupungit muodostuivat 800-lukua myöten kauppaloiden samalla taantuessa. Osa kaupasta siirtyikin luostarikeskuksiin. Luostarikeskusten kanssa samaan aikaan Italiassa nähdään jyrkkä muutos kylärakenteessa. Kasvaneen tuottavuuden ulos sylkemä vilja varastoitiin entistä jykevämpiin siiloihin. Taustalla vaikuttaa olleen paitsi tarve säilyttää entistä enemmän ruokaa, myös eliitin valvonnan, ja verotuksen, kasvu. Samaan aikaan tavataan nimittäin ensimmäisiä yksittäisiä, syrjään rakennettuja asuintaloja sitten roomalaisajan. Ilmeisesti metsään onkin menty kruunun-, tai ehkä hiipan-, miestä karkuun.
Luostarikaupunkien alamäki alkoi jo 900-luvulla. Järjestelmä itsessään ei osoittautunut juuri kauppaloita pitkäikäisemmäksi, mutta kauden kehityksellä on pitkäkestoisia seuraamuksia. Maaomistuksen valuminen kirkon käsiin mahdollisti sen edistyksellisen toiminnan tieteen ja tekniikan saralla sydänkeskiajalla, mutta myös johti laajamittaiseen korruptioon ja sitä kautta Euroopan viimeisiin uskonsotiin yli puoli vuosituhatta myöhemmin. Luostarikaupunkien malli, jossa samaan pitäjään oli keskittynyt poliittinen, uskonnollinen ja taloudellinen elämä ja valta, jäi elämään. Myöhempien aikojen suuret keskukset, kuten Lontoo, Pariisi ja Venetsia joko rakensivat monumentaalisia katedraaleja tai rakentuivat sellaisten ympärille.